RauhanSydän

On aivan uskomatonta kuinka me olemme juurruttaneet syvään vihan ja pelon käsitteet. Palvomme niitä kuin jumalaa. On pyhäinhäväistystä puhua pelon ja vihan kokemuksiaan. Kuuluu olla hyvä ja henkinen ihminen. Eikä silloin saa tuntea vihaa! No entäpäs jos silti tuntee?! Se kuuluu lakaista maton alle. Kieltää sen olemassa olo. Enhän minä!! Tai vähintä mitä voi tehdä on siirtää syy jonkun toisen harteille. Sun syy!! Sinussa se vika on, ei minussa.

Oletko koskaan seurannut pelon tai vihan kehittymistä? Kuinka vaikka ihan pieni asia ensin harmittaa vähän, sitten tunne kasaantuu mielessä, ajatuksissaan sitä vain pyörittelee. Hetken päästä huomaa olevansa suorastaan raivon partaalla. Tämä on varmasti kaikille tuttu juttu. MUTTA, entä kun asian voi sanoa, että minusta tuntuu nyt tältä, ilman syyllistämistä. Niin hups keikkaa kun tunne katoaa, laimenee ja sulaa pois siinä hetkessä.

Itselle kipeimmät jutut on hankalin myöntää, edes itselleen. Pelko lisää pelkoa. Tarinan kertoja päässä saa uskomaan, että jos minä nyt kerron tunteeni minut ihan varmasti hylätään ja minulle suututaan ja minua vihataan. Uskomus, että minua käytetään hyväksi jos näytän haavoittuvuuteni. Täydellisen typeriä pelon tarinoita.

Se että haluan pitää asiat ominani, tarkoittaa vain että pelkään olla kuka olen. Pelko että joku ulkopuolellani voisi käyttää minua hyväkseen tai loukata minua, on kaikki samaa harhaista uskomusta. Me mielellämme keksimme tarinoita mitä joku toinen ajattelee. Kenen mielessä tapahtuma silloin on? Jos minä uskon sinun ajattelevan minusta pahaa, niin onko se totta? Miten minä ikinä voisin tietää mitä sinä ajattelet? Eiko ole aika hullua. Siihen uskomus tarinaan minä voisin tarttua ja alkaa puolustautumaan sinua vastaan, koska olet niin ikävä ihminen kun minua vihaat. Ja edelleen voisin herätä kysymään itseltäni, että kuka hyökkää ja ketä vastaan?! Niinpä, minä itseäni.

Tälläisessä maailmassa me elämme, pitäen totena omia kuvitelmiamme. Leikkien maailman tarjoamassa huvipuistossa. Unohtaen, että täällä voisi olla hauskaakin. Jos vain hetkeksi voisimme unohtaa päänsisäisen tarinamaailmamme ja heittäytyä hetkeen. Niiden tarinoiden kautta asioita katsoessamme, emme koskaan näe todellista tilannetta. Näemme vain mielen tuottaman uskomuksen tilanteesta, mikä perustuu menneisyyden muistikuviin.

Minun tarinassani, kuten olen jo aiemmin paljastanut, minä pelkään rakkautta.

Tänään sain oivalluksen, mikä kuori taas yhden kerroksen pelkojani rakkauden tieltä pois. Siinä taas oivallisesti huomasin kuinka me saamme aina juuri sen mitä haluamme ja emme saa mitä emme halua. Nähkääs, kun olen kokenut olevani aina ”väärässä” seurassa, kaivaten sitä ”oikeaa” seuraa. Ymmärsin, että niin olen pitänyt rakkauden turvallisesti etäällä itsestäni, koska olen pelännyt omaa vihaani. En ole halunnut, että rakkaus muuttuisi vihaksi. Siksi olen sulkenut itseni rakkauden ulkopuolelle ja vihannut niitä ketkä on erehtynyt luokseni jäämään. Tämä hullu maailma saa aikaan järjettömiä tekoja, kun on valtaa muttei ymmärrystä. Tämä kaikki on tietenkin ollut mielenvikainen päätelmäni, pelkoon perustuva hullu kuvitelma. Niin olen saanut katsella mielen valitsemaa tarinaa, missä koen yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Ymmärtämättömänä ihmetellyt miksi en saa kokea rakkautta.

Totuushan on ettei rakkaus voi missään tilanteessa muuttua peloksi, silloin rakkautta ei ole koskaan ollutkaan. Ja rakkaus on todellinen luontomme. Silloin emme näe totuutta, jos emme koe rakkautta. Itsensä pettäminen on helppoa tässä tilanteessa, sillä mielenvikainen maailma tarjoaa kyllä kaikkia mahdollisia syitä ja uskomuksia miksi tämä ei ole mahdollista. Jos näkee vain pelon maailman sumupilven ympäröivän itsensä, on vaikea hahmottaa koko ajan paistavaa aurinkoa pilven takana. Siihen tarvitaan päättäväisyyttä haluta nähdä asiat toisin. Uskoa, että aurinko todellakin on olemassa vaikka sitä en nyt juuri näe. Mielen maailmaan tutustuttua on se hieno asia, ettei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin oman mielensä syövereihin. Ja on aina vapaus valita miten haluaa kokea näkemänsä maailman. Olemme tulleet maailmaan vain muistamaan ketä todella olemme. Rakkaus, puhdas viaton Rakkaus. Ja se on ainakin minun suurin haluni muistaa.  Ensin on vain poistettava pelon ja vihan laput silmiltä, että voisi nähdä totuuden. Se avartaa ymmärrystä, että jokainen tilanne ja henkilö on annettu lahjaksi minulle muistuttamaan totuudesta. Valintana hypätä pelon kelkkaan, tai pysähtyä katosmaan pelon harhan läpi.