RauhanSydän

Mikä saa aina minut takertumaan elämän ulkoisiin seikkoihin? Luottaen niiden antavan minulle onnen? Olen vielä tiukasti kiinni siinä uskomuksessa, että on asioita mitä on pakko hoitaa ja on pakko ansaita rahaa ja pakko sitä ja tätä. Sitten voi tehdä haluamiaan asioita ja nauttia elämästä. Hetkeäkään en kyseenalaista, että sekö minulle tuo oikeasti ilon, että teen vaaditut tehtävät ja olen kelvollinen yhteiskuntaan. Jos en toimi niin kuin ihmiselle on asetettu rajat, en voi ansaita rakkautta, silloin minut hylätään. Voinko minä oikeasti luottaa tähän maailmaan? Missä kaikki muuttaa muotoaan koko ajan. Rakkaus loppuu ja vaihtaa muotoaan. Mikään ei ole pysyvää. On hyvää ja huonoa. Ja sanotaan, ettei voi olla hyvää ilman huonoa.

Olen ollut aina ihmeissäni ja peloissani tässä maailmassa. Missä mihinkään ei voi luottaa ja itse on pärjättävä. Kukaan ei auta. Tai ehkä auttaa hetken ja sitten toteaa, ettei minusta ole hänelle mitään hyötyä ja jatkaa matkaansa etsien parempaa.

Tämä kaikki rakkaudettomuus mikä maailmassa vallitsee. Kyseenalaistatko sitä koskaan? Oletko todennut että vaihtamalla paranee? Minä olen kokenut, että kaikki ongelmani seuraavat minua vaikka pakenisin maailman ääriin. Ja minä olen ollut hyvä juoksemaan karkuun. Miksi, koska en kestä itseäni. En halua katsoa synkkää puoltani. Se on turvallisempi siirtää muun maailman ongelmaksi.

Mieli joka uskoo erillisyyteen sairastuu siksi, ettei koe yhteyttä ja rakkautta. Sitä ainoaa todellista itseämme. Me olemme se ykseys ja rakkaus. Olemme paenneet sitä erillisiin kehoihin ja yhä kauemmas toisistamme. Liitämme kehoja yhteen kuvitelmalla rakkauden olevan kehojen välinen salainen asia. Mielen syövereissä olemme yksinäisiä, koska emme voi olla yhtä mielen tasolla kun on opetettu vain kehojen voivan olla yhteydessä ja mielet on pidettävä omana yksityisenä asiana tarkan valvonnan alla. Sitten haemme tyydytystä rahasta, seksistä, matkustelusta ja syömisestä. Vain että hetken saisimme muistaa sen rakkauden, minkä olemme itseltämme piilottaneet, kieltäneet sen olemassaolon mikä on lähempänä kuin oma kätemme on. Työnnämme kaiken pois itsestämme ja etsimme kaikkea itsemme ulkopuolelta. Syytämme toisia, kun he eivät osaa rakastaa, näkemättä että rakkaudettomuus on minun itseni sisäinen kokemus.

Kaikki mikä ei ole rakkautta, on virheellinen uskomus eikä siksi todellinen. Se tuntuu ja näyttää todelta, koska olemme niin kauan itsellemme uskotelleet sen olevan. Kasvamme pelon ympäröimänä, elämme kuunnellen pelon huutoja sisällämme. Vain koska emme uskalla pysähtyä kuuntelemaan mitä rakkaudella on sanottavaa. Rakkaus on kanssamme koko ajan, se puhuu meille koko ajan. Se ei jätä meitä milloinkaan. Me voimme unohtaa sen läsnäolon, muttei rakkaus tee sitä valintaa vaan minä itse. Rakkaus odottaa sisälläni vain että taas haluaisin muistaa. Ei rakkaus välitä mitä haluamme kokea täällä maan päällä. Se tietää, ettei meille voi tapahtua mitään pahaa. Ei se myöskään halua kieltää meiltä mitään. Rakkaus vain on. Se on sinussa ja se on minussa. Rakkaus on elämä itse. Elämään ei kuulu pelko tai kuolema. Elämä on täydellinen, elämä vain on. Elämä on totuus ja Jumala. Jos elämä, totuus ja Jumala on täydellinen, miksi haluamme mieluummin uneksia kaikesta pienuudesta ja pelosta kun voisimme valita nähdä ettemme ole laatikkoon sidottuja vaan voimme hypätä laatikosta pois koska vain näkemään se Jumalallinen suuruus mitä olemme. Me olemme ihan parhaita vastustamaan, kieltämään ja vaatimaan järjettömiä. Tuoko se onnen? Kun lopulta kyllästymme pelon maailmaan, rakkaus istuu vierellämme ja ojentaa kätensä jos silloin viimein haluamme tarttua siihen.

Minä haluan tarttua rakkauden kädestä, mutta haluan tehdä sen jokaisen sinun kanssasi. Otatko sinä minua kädestä kiinni? Yhdessä me voimme muistaa todellisen itsemme. Purkaa kaikki hullut uskomukset maailmaa kohtaan. Mutta vasta kun todella tahdot. Minä odotan täällä sinua.