RauhanSydän

Kun sinä kohtaat toisen ihmisen, kohtaatko häntä oikeasti ollenkaan? Oletko läsnä siinä hetkessä toiselle vain viekö huomiosi tarinat mielessäsi. Olet läsnä tarinoillesi, mitkä ovat tärkeämmät kuin toisen todellinen kohtaaminen. Tärkeintä on saada puhua omat tarinansa toiselle ja pohdit mielessäsi mitä seuraavaksi kerrot tai jo valmiiksi mitä vastaat toisen tarinaan, kuuntelematta toista oikeasti. Voi piiloutua tarinoiden taakse. Jättää huomiotta sen hetken kauneuden. Mieluummin kulkea tarinoissaan menneissä ja tulevissa, kuin että antaisi hetken olla sellainen kuin on, mahdollisuuksia täynnä. Ilman että määrittäisi mielessään tapahtuman kulkua, täyttäisi ja värittäisi valmiiksi antamatta pienintäkään mahdollisuutta kohtaamiselle. Olisi sen hetken haavoittuva ja joutuisi olemaan paljas oma itsensä ilman tarinoita. Katsomaan itseään vain hyväksyen silmiin. Antaisi rakkauden laajeta, sen sijaan että pelolla työntäisi läsnäolon pois. Silloin voisi olla läsnä itselleen, kokea olemassa olon tunteen. Minä olen olemassa, kokonainen ja täydellinen kun en peitä itseäni tarinaverhon taakse.

Jos meillä on pieninkään vaatimus itseä tai toista kohtaan kohdatessamme, pelko estää meitä kokemasta puhdasta läsnäoloa. Ja valitsemme mieluummin turvallisen tarinan, kuin pysähtymisen ja antautumisen läsnäolon tilalle. Olemme niin tottuneet ajatukseen, että vain kehojen kautta yhteys voidaan saavuttaa ja mielet on pidettävä erillään.

Mitä tarkoittaa olemassaolo, olla olemassa? Mikä silloin on olemassa? Mikä tekee olemassaolosta todellista? Millä on merkitystä todellisuudessa? Mihin tulisi keskittyä? Mikä on tärkeätä ja mikä ei?

Me pidämme tätä maailmaa todellisena, sen savutuksia ja tarpeita tärkeinä. Kuka meille on sanonut että se on niin? Uskomme asioihin, koska ne on aina olleet niin. Milloin aina? Uskomme siihen mihin meidät on kasvatettu. Tieteeseen, uskontoon, uraan, rahaan. Etsimme onnea vain tästä maailmasta, tämän maailman tarjoamilla välineillä. Vaikkemme tiedä yhdenkään löytäneen tästä maailmasta pysyvää onnea. Mutta sekin meille jo pienestä pitäen opetetaan, että kuuluu tottua pettymyksiin ja mikään ei ole ikuista. Aika karua. Synnytään, petytään, petytään, turhaudutaan, yritetään, yritetään, vielä kerran yritetään, petytään, sairastutaan ja kuollaan. Näinkö me haluamme ”elää”? Kyseenalaistamatta? Tämäkö on ainoa vaihtoehto? Eikö oikeasti ole muuta tapaa? Mikä on se voima mikä pitää uskon yllä tähän maailmaan? Rakkauden kanssa sillä ei voi olla mitään tekemistä. Meille on opetettu, ettei aina voi olla onnellinen. Miksi ei? Kuka sen määrittää? Tottahan se on, jos yhtään tätä maailmaa katsoo, ettei ole mahdollista olla edes hetkeä onnellinen. Ei se tunnu olevan mahdollista. Mikä on sellainen hetki, ettei vaadi itseltään tai toiselta jotain? Jokaisen vaatimuksen mukana tulee pettymys, koska vaatimuksella on aina ajatus kuinka asian kuuluisi mennä mielestäni ja kun se ei menekkään niin. Tämä maailma rakentuu vaatimuksille. Mietippä hetki.

Milloin sinä rakastat ilman ainoatakaan vaatimusta? Se on melko harvinainen olo. Ehkä. Mutta sen ei tarvitse olla. Aluksi se tuntuu lähes mahdottomalta. Tai näkeekö edes kaikkia niitä vaatimuksia, mitkä itseltään on piilottanut. Ja sehän on todistettu moneen kertaan, että heti kun yksikin vaatimus astuu mieleen Rakkaus unohtuu. EI Rakkaus koskaan katoa. Se vain peittyy sen vaatimuksen savupilven taakse. Rakkaus on puhdas kevyt ilon ja rauhan tunne. Rakkaudessa on helppous ja yhteys kaikkiin ja kaiken kanssa. Intohimo (passion = kärsimys) on myös vääristynyt kokemus rakkaudesta, vaikka sen yritämme rakkaudeksi verhota. Halu ja himo, mieti, onko siellä keveys ja rauha? Vai voimakas tahtotila. Onko tahto huono asia? No onko tahto kovinkaan usein läsnä tälle hetkelle, vai onko se jotain tulevaa kohtaan keskitetty ajatus. Pystytkö pysähtymään tahtotilassasi ja kokemaan tyyneyttä ja rauhaa nyt-hetkeä kohtaan?

Eikö se ole erikoista, ettei meillä ole luottamusta ollenkaan. Tarvitsemme aina perusteet ja tieteelliset tutkimukset kaikelle. En voi uskoa tätä, ellei sitä ole testattu maailman keinoin. Miten sinä voit luottaa alati muuttuvaan ja pysymättömään. Miten voit luottaa ulkopuoleltasi tulevaan sanaan, jos et voi luottaa itseesikään? Väität ehkä, ettet sinä voi tietää. Kyllä joku muu tietää paremmin. Oletko koskaan pysähtynyt sen asian äärelle? Kuka tietää paremmin ja mistä sinä voit tietää tietääkö se paremmin? Kenen totuuteen uskot? Kyseenalaistat aina oman totuutesi, mutta et ailahtelevan maailman totuutta.

Jos et olisi ikinä kuullutkaan suklaasta, mistä tietäisit sen hyödyistä tai haitoista? Jos et googlettaisi että mitä tutkimuksia siitä on tehty. Et tietäisi että se on ”epäterveellistä ja lihottavaa”. Pystytkö katsomaan suklaa palaa, ilman yhtään tuomitsevaa ajatusta? Sekin on tuomio, jos ajattelet että joku muu uskoo sen olevan pahaa. Vaikka suklaa ei sen enempää ole hyvä eikä paha. Ajattele, jos et kykene edes suklaaseen suhtautumaan neutraalista, kuinka paljon piilotettuja uskomuksia sinulla on kaikesta muusta mitä olet elämäsi aikana kokenut. Kaiken olet tallettanut mielesi syövereihin, joka ikisen uskomuksen minkä olet kuullut. Onko maailmassa yhtä asiaa, mikä olisi neutraali? Täysin? Näistä alati muuttuvista arvoista olemme rakentaneet maailmankuvamme. Mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä sallittua ja mikä kiellettyä. Mistä tiedämme sen? Koska olemme sen ”tiedon” tallettaneet mieleemme jostain aiemmin oppimastamme.

Miksi me koemme kipua ja kärsimystä? Kun olemme niin täynnä uskomuksia, mutta uskomuksemme ovat ristiriidassa, vaihtelevat ja muuttavat muotoaan. Olemme hämillämme. Mieli uskoo pelon olevan todellinen ja rangaistuksen sen myötä. Ja koska olemme ristiriidassa uskomustemme kanssa, ja uskomme ehkä tehneemme jonkin hölmön päätöksen, koemme siitä syylllisyyttä ja pelkäämme rangaistusta jos joku saisi tietää. Ja ajattele, että näitä ristiriidan kokemuksia on varmasti useita elämämme aikana mielen syövereihin piiloon painettuna. Pelkäämme niiden paljastuvan ja jonkin ulkopuolisen rankaisevan meitä niistä. Mutta se meidän syyllinen mieli muistaa ne ja syyllistää itse itseään. Se syyllisyys saa aikaan kivun. Yritämme peittää syyllisyyden tunteen, otamme buranan kipuun että voisimme sivuuttaa kivun syyn. Kieltäydymme tiedostamasta kivun aiheuttajaa mielessämme. Vetoamme maailman asioihin, särky johtuu kovasta työn teosta tai huonosta ruuasta. Siirrämme todellisen syyn syrjään ja otamme tilalle miljoona keksittyä syytä. Että voimme väittää olevamme maailman uhreja, näennäisen viattomia koska syy on saatu siirrettyä ulkopuolelle maailmaan. Keksimme uusia keinotekoisia ratkaisuja ongelmiimme, ettei meidän tarvitsisi todellista syytä palata katsomaan. Koska se tuntuisi liian suurelta uhraukselta, pelkäisimme menettävämme kaiken mitä maailmassa arvostamme. Olisi aivan mahdoton luopua kaikista saaduista eduista vain sen takia, että syyllisyys poistuisi ja kivut sen myötä. Meidät on opetettu niin täydellisesti siihenkin, ettei mielet voi kommunikoida keskenään ellei kehon suu ja sanat olisi siinä välissä. Joten uskomme olevamme turvassa salaisuuksiemme kanssa, kunhan emme kerro kenellekkään synkimpiä tuntojamme. Pelko on aivan liian suuri ylitettäväksi.

Entä jos toteaisin, ettet tosiaan voi satuttaa ketään muuta ajatuksillasi kuin itseäsi. Et myöskään ole vastuussa toisen kokemista tunteista. Jos puhut ajatuksesi ääneen, ei se vielä tarkoita että menetät koko maailman. Mutta se voisi saada sinut oivaltamaan, ettei maailma romahdakkaan. Jokainen ajatus vapautettuna saa vain aikaan valoa mieleesi. Jokainen kipeä ajatus puhuttuna, vapauttaa syylisyyden tuntoasi ja sitä myöden kehonkin kipuja. Mieltä voi käyttää kahdella tapaa, lisäämään syyllisyyttä tai pois purkamaan sitä jo kerrytettyä taakkaa. Mutta oletko valmis luopumaan syyllisyydestäsi. Osaisitko elää ilman sitä? Mitä tapahtuisi jos olo olisikin kevyt koko ajan. Ei tarvitsisi takertua syyllisiin ajatuksiin enää ja antaa niiden määrittää kuka olet. Olisitko halukas tarkastelemaan mieltäsi? Olisitko halukas palauttamaan muiston todellisesta olemuksestasi? Maaliman lakien alaisena voimme vain tehdä asioita. Todellisessa voimassamme on luomisvoima laajentaa ja lisätä totuuttamme, iloa ja rauhaa. Keinotekoisen voisi palauttaa sille kuuluvaan arvoonsa -merkityksettömänä. Mikä vapauttaisi voimamme Rakkauden ilmentyminä. Voisitko luopua syyllisyydestä Rakkauden takia? Antaisitko arvomaailman murentua, jos mieli voisi sen myötä kokea täydellisen parantumisen? Jotkut asiat ovat niin yksinkertaisia, ettemme halua uskoa sen olevan mahdollista niin helposti. Olisiko sielläkin uskomus, että asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa? Entä jos ei tarvitsisi? On vaikea uskoa sitä mitä ei näe, vain koska haluaa luottaa enempi keksimiinsä tarinoihin, kuinka asiat ovat aina olleet. Eikä ne voi olla toisin, ennen kuin päätän niiden olevan.  Voimme päättää kärsiä tai voimme päättää olla kärsimättä. Se on juuri niin yksinkertaista. Kun arvostamme itseämme, olemme kaikkien muidenkin arvostamia. Todellinen viattomuus asuu avoimuudessa. Todellinen viattomuus asuu sydämessämme ja siellä olemme Rakkauden syleilyssä missä mikään ei voi haavoittaa viattomuuttamme. Viattomuus tarkoittaa syyllisyydestä luopumista ja avautumista haavoittuvuudelle ja rehellisyydelle itseään kohtaan. Sen sisäisen totuuden edessä, joka tuomitsee vain Rakkaudella. Ja se on ainoa tuomio. Ellemme itse rankaise itseämme syyllisyydessämme.

Jokainen maailmaa kohtaan suunnattu ajatus vie meidät kauemmas itsestämme. Ja se on itsensä välttelyä. Syyn siirtämistä seurauksen tilalle. Jokainen sisäiseen viisauteen kohdistettu ajatus vie lähemmäs totuutta ja rauhan kokemista. Armollisuus itseä kohtaan on välttämätön työkalu vapautuakseen syyllisyydestään.

Syyllinen mieli ei voi koskaan olla viaton. Syyllinen mieli näkee syyllisyyttä ympärillään ja tuomitsee sen, ymmärtämättä katsovansa omaa syyllisyyden tunnettaan. Valoon tuomalla voi syyllisen mielen parantaa ja tuoda takaisin viattomuuden luo, mistä se ei todellisuudessa ole koskaan lähtenytkään. Mieli on vain väliaikaisesti unohtanut alkuperänsä viattomuudessa. Uskoessaan olevansa erillinen keho ja altis hyökkäyksille pimeässä maailmassa – joka täytyy pelastaa. Pelastusta kaipaa vain virheellinen käsitys ja harhaluulo, jonka voi tehdä vain mielen tasolla eikä koskaan maailmassa. Kenet sinä unessa pelastaisit jos huomaisit näkeväsi unta? Palaisitko herättyäsi uneen, hautaamaan kuolleet joita unessasi pidit todellisina, mutta herättyäsi tietäisit nähneesi vain unta? Kun sen huomaisit, tietäisit heti ettei mikään voi sinua satuttaa etkä pitäisi unta todellisena. Unohduksen raskas viittaa pysyy harteillamme niin kauna kunnes alamme herätä kyseenalaistamaan pelkoa. Ja haluamaan enemmän Rakkautta. Pelko huuttaa kyllä matkan varrella monta kertaa kovaan äänneen, että mikä typerys sinä oikein olet. Mutta jätä se omaan arvoonsa – arvottomaan. Ja kuule Viattomuuden kuiskaus vakaana ja varmana. Sinä olet Viaton ja Rakkaus asuu sinussa, vaikket sitä itse tiedostaisikaan vielä.

”Ei ole olemassa aikaa, paikkaa eikä tilaa, jossa Jumala ei olisi läsnä. Mitään pelättävää ei ole. Koska Hän on täydellinen, ei ole olemassa minkäänlaista mahdollisuutta käsittää, että Hänen edustamassaan Täydellisyydessä olisi jonkinlainen kuilu. Kompromissi, jota pienin ja mitättömin kuilu edustaisi Hänen ikuisessa Rakkaudessaan, on täysin mahdoton. Sillä se merkitsisi sitä, että Hänen Rakkauteensa voisi sisältyä aivan pieni aavistus vihaa, että Hänen lempeytensä joskus muuttuisi hyökkäykseksi, että Hänen ikuinen kärsivällisyytensä joskus pettäisi. Siihen kaikkeen sinä uskot, kun näet kuilun veljesi ja itsesi välillä.” …. ”Juuri tässä Jumalan pelko nähdään kaikkein selvimpänä. Sillä rakkaus on petollinen niitä kohtaan, jotka pelkäävät, koska pelko ja viha ovat aina erottamattomat. Kaikki, jotka vihaavat, ovat pelkästään peloissaan rakkautta kohtaan, ja sen takia he myös pakostakin pelkäävät Jumalaa. On aivan varmaa, että sellainen ihminen ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Hän pelkää rakastaa ja rakastaa vihata, jolloin hän luulee, että rakkaus on pelottavaa ja että viha on rakkautta.”

”Keho ei pystyisi erottamaan sinun mieltäsi veljesi mielestä, ellet sinä halua kehon olevan erossa olemisen syy ja etäisyys, jonka näet itsesi ja hänen välillään. Näin sinä annat sille voimaa, jota sillä ei ole. Ja juuri siinä piilee sen valta sinuun. Sillä nyt sinä luulet, että se määrää, milloin sinä ja veljesi tapaatte, ja luulet, että se rajoittaa kykyäsi liittyä yhteen veljesi mielen kanssa.” … ”Jos haluat, kehosi mukautuu siihen. Se tulee sallimaan vain rajallisen määrän ”rakkaudella” hemmottelua ja niiden väli aikoina vihaa. Ja se määrää, milloin voit ”rakastaa” ja milloin vetäytyä turvallisemmin vihaan. Se tulee olemaan sairas, koska sinä et tiedä, mitä rakastaminen merkitsee.”

”Rakkaus ei pyydä uhrauksia. Mutta pelko vaatii uhraamaan rakkauden, sillä rakkauden läsnäollessa pelkoa ei voi esiintyä. Jotta viha pysyisi voimassa, rakkautta täytyy pelätä ja pitää vain joskus läsnä ja joskus poissa. Näin rakkaus näyttää petolliselta, koska se näyttää tulevan ja menevän epävarmuudessa, tarjoamatta sinulle minkäänlaista pysyvyyttä. Etkä sinä huomaa miten rajallista ja heikkoa sinun liittolaisuutesi rakkauden kanssa on ja miten usein olet vaatinut rakkautta menemään pois ja jättämään sinut hiljaa yksinoloon ja ”rauhaan”.”

”Kuilun hävitessä ei kuitenkaan tapahdu muuta, kuin että sen tilalle astuu ikuinen rauha. Ei sen enempää eikä sen vähempää. Jos et pelkäisi Jumalaa, saisiko jokin muu sinut hylkäämään Hänet? Mitä sellaisia kuilun sisäpuolella olevia leluja ja helyjä voisi olla, jotka hetkeksikään estäisivät sinua ottamasta vastaan Hänen Rakkauttaan? Sallisitko kehon sanovan ”ei” Taivaan kutsuun, ellet pelkäisi, että itsesi häviäisi silloin, kun löydät Jumalan? Mutta miten voisit kadottaa itsesi silloin, kun sen löydät?”

IOK T-29.I.