RauhanSydän

Oletko pysähtynyt tarkkailemaan omia ihmis-suhteitasi? Todella pysähtynyt näkemään kaikkea sitä draamaa, vaihtokauppaa, kontrollointia, hyvittelyjä, uhkailuja, lahjomista…. Kaikkea sitä.

Meidät on opetettu pitämään sitä normaalina. Miten erityisesti parisuhteessa kuuluu rakkauden nimissä vaatia, tehdä odotuksia ja vihata. Kuina normaaleja ajatuksia ovat; ”en minäkään tee, jos et sinä”, ”sinun kuuluu tehdä näin kun sanon/ajattelen”, ” sinä teet asian väärin, minun tapani on oikea”…. Esimerkkejähän olisi loputtomiin. Jokainen varmasti halutessaan löytää omat pinttyneet tapansa toimia, kun puhutaan ehdollisesta rakkaudesta.

Minulle annettiin hieno mahdollisuus katsella tätä erittäin erityistä ihmissuhdetta. Ja miten kauhukseen voi todeta kuinka kaukana todellisesta rakkaudesta sellainen on. Peitetty viha, rakkaudeksi puettu viha ja suora viha. Kaikki ne esiintyy niin hienon hienoissa asetelmissa. Niin kieroutuneena, että me pidämme niitä rakkauden osoituksina. Minulla on oikeus käyttäytyä näin, koska sinä käyttäydy noin. Jos sinä et tule ja kohtaa minua, niin en minäkään kyllä tee mitään. Ihan täydellistä valtapeliä. Nöyrtyä ei voi. Vihan pito on se ainoa mitä osaamme. Ja mikä siinä on huvittavaa, että osaamme peittää vihan tunteen niin hyvin, ettemme sitä itsekkään välttämättä tunnista. Verhoamme sen huoleksi tai ylimielisyydeksi tai marttyyriudeksi tai milloin miksikin…

Miksi on niin vaikea antaa toisen olla sellainen kuin on ja antaa rakkauden laskeutua suhteeseen. Se ei vaatisi mitään muuta kuin nöyrtymistä oman ylpeytensä edessä, ja päästämistä irti ”minä olen oikeassa” asenteesta. Me olemme kuin pikkulapset hiekkalaatikolla, mistä kuuluu -minä ite-minun-sinä et osaa….

ME olemme ihan hullun uskomuksen äärellä. Että kaikki mitä näen ja koen mielessäni on totta. Ja se on suurin valhe mihin olemme jääneet jumiin. Näemme vain oman kantamme ja pidämme siitä kynsin hampain kiinni. Minulle ei tehdä noin, minä joudun aina kaiken tekemään, minä päätän mitä elämässäni tapahtuu, minun tupa minun lupa, näin tämä on aina tehty…. Voi sokean uskomuksen viidakkoa. Ja kaikken huvittavinta on ettemme näe koko touhun järjettömyyttä.

No minä voin sanoa, että näen sen järjettömyyden ja silti lähden pelon mukaan, silti teen juuri niinkuin on iät ja ajat tehty. Syytelty toista. Joka kerta katson käytöstäni ja näen kuinka en halua antaa periksi, en halua nähdä toista tapaa. Pyydän kyllä apua, että auta PyhäHenki mitä voin tehdä. Mutta näen sen pienen pirun istuvan olkapäälläni sanomassa, että ei kyllä ainakaan nöyrrytä toisen edessä pitäköön tunkkinsa. Ja juuri se on se missä menee vikaan, vääränlainen ylpeys, ei siihen rakkaus mahdu. Ja aina me valitsemme, tai aina meillä on mahdollisuus valita kumpaa ääntä kuuntelemme, sitä pelkoon perustuvaa vai MITÄ RAKKAUS TEKISI TÄSSÄ TILANTEESSA. Mutta se on niiiiiin paljon helpompi valita se vanha ja tuttu tapa.

Miksi me pelkäämme toisia niin paljon, ettei voida sallia rakkauden olla välillämme, vaan siihen on rakennettava jonkinlainen turva-aita. Kun ei voi koskaan tietää mitä toinen tekee, jos se käyttääkin hyväkseen tai nauraa mun heikkoudelleni. Kaikkia hulluja ajatuksia me kyllä keksimme pitää rajat rakkaudessamme, ettei vaan kukaan pääse todella lähelle. Ja onhan se luonnollista, kun olemme pelänneet viimeisen ikuisuuden, niin on äärimmäisen pelottavaa jokin mitä emme muista. Meillä on vain varmuus mitä pelosta käsin toimien tapahtuu, mutta emme ole saaneet juurikaan kokemuksia miltä pyyteetön rakkaus näyttää. Hetkeksi jos pääsemme siihen tunteeseen, niin heti kyllä pelko heittää kapuloita rattaisiin ja keksii hyvän syyn miksi pitää palata suojamuurien taakse turvaan sitä rakkautta.

Kuulluksi tuleminen on meidän suurimpia tarpeitamme, silloin saamme kokemuksen että meistä välitetään. Me vaadimme sitä toiselta, mutta osaammeko itse oikeasti pysähtyä olemaan läsnä toiselle? Ja se olisi asia minkä harjoittamisella on huikeat vaikutukset. Mutta silloin joutuisi nöyrtymään. Jättämään omat huomiot ja minä olen oikeassa asenteet syrjään, ja vain kuulemaan toista. Läsnä olo on kummallisen haastava laji, huomaako monikaan ettei ole läsnä, puhumattakaan siitä tiedostamisesta mitä läsnäolo merkitsee erityisesti toiselle. Mutta mistäs me tietäisimme kun ei sitä ole vanhempammekaan välttämättä osanneet. Se vaatisi ihan itse oivaltamista, ja mehän tiedämme kuinka mukavuuden haluisia me olemme. Kunhan mikään ei muuttuisi -ajattelemme, ja muutosta tapahtuu väistämättä koko ajan. Milloin sitten olemme halukkaita muuttumaan tai muuttamaan ajatusmallejamme, silloin kun vanha ei enää tunnu antavan sitä tyydytystä mitä siitä ennen sai. Pitkään me sinnittelemme silti vanhassa roikkuen. Pelko ei halua päästää irti. Silloin halukkuus täytyy olla pelko suurempi. On mentävä mukavuus alueen ulkopuolelle. On haluttava löytää toinen tie. On haluttava vaihtaa näkökulmaa. Vasta silloin se voi tapahtua. Ja silloin voi kyseenalaistaa omat uskomuksensa, sekä avautua mahdollisuudelle olla väärässä.

Minä pyysin muutoksen ja mahdollisuuden päästä tarkastelemaan uskomuksiani ja pelkojani parisuhteen näkökulmasta. Ja minä sain sen mahdollisuuden. Monta kertaa olen jo miettinyt, että mitä ihmeen järkeä tässä touhussa on ja miksi ihmeessä ihmiset pariutuvat. Minä en jaksa enkä kykene. Näen pelkoni, mutten osaa tehdä niille mitään. Monta kertaa olen tiedostanut, että kyllä tää on ihan mun juttuni ja monesti olen todennut että en todellakaan ota vastuuta tästä. Yhtä tahtojen taistelua, kumpi voittaa pelko vai Rakkaus. Annanko mahdollisuuden Rakkauden ilmetä kauttani, vaikka ympärilläni näyttäisi tapahtuvan mitä tahansa, vai tipahdanko pelkoon ja lähden syyttelemään toista. Antaudunko nöyryyden ohjaamaan minua Rakkaudessa, vai valitsenko ylpeyden jota pelko johdattaa?  Otanko vastuun itsestäni ja annan armon itselleni vai siirränkö oman voimani toiselle jotta voin syyttää häntä omista peloistani. Anannko itseni rakastaa vai väitänkö itselleni olevani arvoton.

Kasvattavaa.