RauhanSydän

Mitä rakkaus on? Voiko sen kadottaa? Voiko se unohtua tärkeämpien asioiden alle?

Mitä jos Rakkaus on aina läsnä, sallivana. Rakkaus ei tuomitse asioita tai tapahtumia, kaikki saa ilmetä juuri niinkuin näyttää ilmenevän. Mutta mikä estää meitä kokemasta sitä koko aikaa, on tietenkin pelko. Pelonverho, missä muodossa tahansa, hämärtää kokemuksemme Rakkaudesta. Ei Rakkaus silloinkaan minnekkään ole mennyt, olemme vain itse valinneet kokea jotain muuta sen sijaan. Tunteet vievät meidät helposti mukanaan ja unohdamme valita Totuuden kaiken hulluuden sijaan. Valitsemme mieluummin silloin uskoa omiin ajatuksiimme, kuin valita toisin – jolloin tila aukeaisi jälleen Rakkauden kokemiselle.

Miksi me olemme niin ajatuksiemme orjia? Miksi pidämme niin tiukasti kiinni siitä mihin uskomme, ettei siihen mahdu edes ajatusta siitä voisiko tämän nähdä toisin. Viha-välinpitämättömyys-pelko laskeutuu niin luontaisesti ajatusmaailmaamme, jos asiat ei ole niinkuin haluaisimme niiden olevan. Kasvatamme muurin ympärillemme, minne ei valon pilkahduskaan pääse sulattamaan hulluuttamme. Mutta Rakkaus on silti läsnä, me emme sitä koe tai näe siinä hetkessä, mutta se on vakaana kuin kallio jakojemme alla. Sitten kun taas mieleemme pilkahtaa, että voisiko tämän nähdä toisin. Voisinko kokea tämän sijaan Rakkautta. Mihin haluan uskoa? Kyseenalaistaisin itseni, jolloin muuri pääsee sulamaan. Totuuden kuiskaus pääsee eikä-ku-minä-ite mantran läpi ja mahdollistaa vapauttavan kokemuksen, ettei minun tarvitsekkaan koska kaikki onkin jo hyvin.

Puhuminen ja jakaminen on tärkeää, mutta jos ei tunne tulevansa kuulluksi ja kohdatuksi se menettää merkityksensä. Lisäksi tässä maailmassa puhumista pidetään tärkeänä ja hiljaisuus on pahinta myrkkyä, mutta puhuminen kohdistetaan aina itsen ulkopuolelle ja pidetään huoli ettei vahongossakaan avata sisintämme. On turvallisempaa syyttää muita, kuin kohdata omat pelkonsa. Meidät on niin tiukkaan opetettu keskittymään ulkoisiin seikkoihin ja ratkaisemaan ulkopuolellamme olevat asiat. Että on vaikea pysähtyä vain ihmisen äärelle tai hyväksymään omat tunteensa ja katsomaan niitä. On vaikea olla läsnä, jos koko maailma on mielenpäällä yhtäaikaa. Kiire, ettei ennätä pysähtymään. Pysähtyminen ei ole pysähtymistä fyysisesti, vaan pysähtymistä siihen hetkeen missä on, sen tekemisen äärelle mitä tekee, sen ihmisen läsnäoloon kenen kanssa on minäkin hetkenä.

Minä olen aina protestoinut ajatusta, mitä minulle on monesti tarjottu, että rakkaus haalenee, arki tulee suhteeseen, ei ensi huuma voi ikuisesti kestää… Koska en ole voinut käsittää mikä on sellainen Rakkaus mikä voisi millään muotoa haihtua tai haalistua. Mutta toki nyt ymmärrän ehkä vähän paremmin noiden ajatusten taakse, sillä siellähän on luonnollisesti silloin pelko. Rakkauden eteen rakennetaan pelon muuri, mikä saa näyttämään rakkauden menettäneen voimaansa. Mutta ne on ne meidän uskomuksemme arvottomuudestamme, viallisuudestamme ja itsevihastamme. Ettemme usko olevamme Rakkauden arvoisia. Ei tuo toinen voi minua enää rakastaa, koska… Eikä ainakaan kun se teki noin tai näin. Me itse asetamme rakkaudellemme ehtoja. Me itse vaadimme sen johonkin muottiin. Ja pelon kanssa sitä vartioimme. Vahdimme toista kuin haukka, vaikka meidän tulisi vahtia omia ajatuksiamme ja olla halukas luopumaan mielenvikaisita kuvitelmistamme. Luopua syyttelystä ja asioiden ulkoistamisesta. Siirtyä ottamaan vastuu omista tunteista ja ajatuksista.

Kun Rakkaus on sallivaa, sielä on mahdollista ilmetä myös pelkoja, että ne voi nähdä armollisena itseään kohtaan ja antaa sulaa pois. Rakkaus antaa sellaisen turvan, missä se on mahdollista. Rakkauden läsnäolo parantaa jokaisen pelon aiheuttaman haavan, vaikka se ensin näyttää tekevän kipeää, mutta lopulta kun haavan on antanut parantua huomaa olon keventyneen monella tonnilla. Mutta jos ei koskaan salli itsensä kokea ja antaa olojen tulla, ei niillä ole ulospääsy keinoa ja ne jää painamaan. Ei tunteissa mitään vikaa ole, ei ne vaarallisia ole. On vain opittava pois vanhasta tavasta työntää tunteensa syrjään. Hyväksymisen kautta asiat vapautuu.

Miksi meidän on niin vaikea puhua tunteistamme, miksi se on viimeinen asia mistä voi puhua? On helppo syyttä toista omista kokemuksistaan. On helppo siirtää vastuu toiselle, ja silti emme voi olla vastuussa muusta kuin omasta tontistamme. Emme koskaan voi tietää mitä toinen tuntee tai kokee, olemme vain omien kokemustemme tulkkeja ja mielikuviemme varassa mitä kuvittelemme toisen olevan. Toista ei voi syyttää omasta tunteesta, mutta oman tunteensa voisi tuoda esille omanaan.  Mitä me pelkäämme omien tunteiden ilmaisussa? Menneisyytemme kokemuksia, kun emme tulleet kuulluksi. Pelko maalaa saman maiseman eteemme, emmekä ole halukkaita katsomaan sitä toisin. Pelko sanoo, että aina ennenkin on käynyt niin. Sivuutamme kokonaan Rakkauden ajatuksen, että ehkä voisi olla toinen tapa katsoa asiaa. Ehkä emme tulisikaan tuomituiksi, ehkä meitä kuunneltaisiinkin kerrankin sydämmellä eikä pelon kanssa. Ehkä meille annettaisiinkin tilaa olla kuka todella olemme. Rakkaudessa. Arvostelematta. Sallien. Mutta rohkenemmeko kokeilla? Vai onko vanha marttyyrin rooli parempi paikka olla?

No minä vain koen ja katselen omaa maailmaani, mitä se minulle kertoo ja näyttää. Omia puutteitani olla Rakkaudessa ja Rakkauden arvoinen. Kyvyttömyyttäni olla avoin ja puhua ilman pelkoa omia pelkojani. Suojamuurejani, mitkä kohoaa nopeasti ympärilleni kun tipahdan Rakkaudesta pelkoon ja arvottomuuteen. Miten en osaa ja kykene toimia, enkä aina edes halua, niinkuin Rakkaus toimisi. Mahdollisuus ja kyky on valintaan, enkä silti sitä aina halua tehdä. Mutta edistystä on se, että osaan jo olla armollisempi itselleni senkin suhteen. Tiedostaen hullut uskomukseni ja todeten etten nyt osaa muuta. Mutta silti tiedostaen että olen viaton ja niin on toinenkin. Täydellisen viaton.