RauhanSydän

Katsotko toista silmiin? Uskallatko olla toisen katseessa? Onko hetken pidempään silmiin katsominen ahdistavaa? Mikä siitä tekee vaivaannuttavan kokemuksen? Tuntuuko siltä, että toinen vaatii jotain tai näkee pimeimpään sieluuni asti tuijotuksellaan? Onko katseessa jokin vaatimus? 

Nämä on ainakin minulle tuttuja kokemuksia. Oli todella vaikeaa olla katseen alla ja oli helpompi kääntää pää pois. Silloin kokemukseni paljasti pelkoni, etten ole kelvollinen ja olen jollain tavalla viallinen, ettei minua saa katsoa. Ja että se toinen saa sen selville silmistäni. Ihan kuin olisin ollut syyllinen johonkin hirveään asiaan. Vaikkakaan todellista syytä ei ollut siihen, mielessäni koin että olin tehnyt jotain väärää. Rankaisin itse itseäni. Syyllistämällä olemattomista mielikuvitustarinoistani, mitä olin itselleni kertonut. Kuinka en kyennyt olemaan riittävän hyvä toiselle syystä tai toisesta.

Vasta sitten kun aloin omaa mieltäni tutkia ja päästyäni syvemmälle mieleni sopukoihin. Aloin sen oivaltaa mikä kaiken taustalla oli. Enhän minä sitä ennen edes kyseenalaistanut saati ihmetellyt. Pidin sitä vain aivan normaalina. Että toinen oli vain ahdistava kun se noin tuijotti.

Nyttemmin kun asiaa taaksepäin katson ja peilaan kokemuksiani kanssa kulkijoihin. Osaan samaistua ja näen omat vanhat pelkouskomukseni heidän silmissään. Tai kuvittelen näkeväni. Mutta silloin ainakin paremmin ymmärtää miksi ihmisillä on vaikeaa katsoa silmiin.

Kun toisessa näkee puhtaan Rakkauden ja itse on rakkaudellisessa tilassa, eikä tipahtaneena pelkoihinsa. Se vilpitön Rakkaus kun toista voisi tuijottaa loputtomiin ja nähdä hänen silmissään sen keveyden ja onnellisuuden. Mutta se ei näy jos kumpi tahansa on epävarmuudessa tai olettamuksissaan toista kohtaan. Rakkaudellinen tila on puhdas ja viaton, vailla vaatimuksia tai odotuksia. Se on kaunein tietämäni tila. Silloin todella kokee yhteyttä toisen kanssa ja sydän pakahtuu siitä onnellisuuden tunteesta. Vapaudesta Rakastaa. Vapaudesta olla ja ilmetä. Siitä ei ole kiire minnekkään, eikä tarvitse kääntää katsettaan pois kun on vapaa syyllisyyden tunteestaan.

Ei toisen katse voi vahingoittaa tai vaatia mitään. Oma mieli se on joka kertoo tarinaa, että  toisen katseessa olisi jokin odotus. Etten pysty täyttämään toisen odotuksia. Mutta onko toinen ilmaissut jotain tahtoaan ääneen? Ei siis tehdä olettamuksia toisen katseesta, olipa se näennäisesti millainen tahansa. Me peilaamme vain omia mielikuvia, jos oletamme yhtään mitään toisen käytöksestä ja silloin me paljastamme itsellemme omat pelkomme. Toinen ilmentää vain kaikessa viattomuudessaan meille sen mitä olemme pelänneet kohdata. Joko siirtämällä kokemukset syrjään tai suoraan pakenemalla niitä ja olettaen että tunteet on toisen aiheuttamia. Kiellämme ne ja etsimme toisen ihmisen lähellemme, joka ei ainakaan heti tuo pelkojamme esille – vaikka hetken kuluttua huomaammekin olevamme samassa tilanteessa. Mutta pysähdymmekö me tarkastelemaan sitä? Kysymään itseltämme, että mitä tämä toistuva tapahtuma meille haluaa kertoa meistä itsestämme, ettei se liity mitenkään tuohon toiseen.

Tuleeko meille mieleenkään mitä me todella pelkäämme? Emme toista ihmistä, vaan omia ajatuksiamme. Omia ajatuksiamme jotka salakavalasti vieritämme toisen niskoille. Väittäen että sinä olet tuollainen, vaikka todellisempaa olisi sanoa, että minä teen mielikuvan sinusta joka näyttää tuollaiselta. Tiedän ettei se ole totta, minä vain uskon omiin ajatuksiini ja teen niistä totta itselleni. Ei se silti tarkoita että sinä olisit sellainen miten minä sinut koen. Sillä nämähän ovat vain minun pelkojani mitä projisoin sinuun, ettei minun tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistani. Minä en enää halua syyllistää sinua omista mielikuvistani, vaan haluan luopua niistä uskomuksistani itsekkin. Sillä haluan mieluummin kokea Rauhaa kuin epäilystä. Minulla on aina mahdollisuus valita.

Olettaminen luo virheellisen käsityksen toisesta.

Mitä on se arvottomuuden kokemus, miksi me alamme olettamaan asoita kysymättä? ME luulemme tietävämme mitä toinen ajattelee ja tahtoo milloinkin. Tuleeko meille mieleenkään kysyä, koska mehän jo tiedämme vastauksen. Luulemme tietävämme. Mikä meistä tekee niin viisaita, että pystymme toisen mielen liikkeet ennalta arvaamaan? Menneisyys. Me luulemme tietävämme asian, koska kerran kun kysyin niin kävi NiiN joten silloinhan se on aina ja ikuisesti NiiN. Ja sitten voimme alkaa syyttää toista, kun se tekee aina NiiN. Vaikka tarkemmin asiaa tutkittua, voisi todeta, ettenhän minä anna muuta mahdollisuutta toiselle koska teen olettamuksen jo mielessäni enkä edes anna toisen toimia toisin. Me olemme ihan kuninkaita tekemään päätelmiä toisen eleistä. Loukkaannumme, kun tulkitsemme mielivaltaisesti toista. Uskomme ennemmin omiin kuvitelmiimme, kuin että kysyisimme. Ja arvottomuuden kanssa me usein silloin työskentelemme, koska Rakkaus ei tee olettamuksia tai vaatimuksia. Mutta arvottomuus etsii aina syyn ja paikan mistä loukkaantua toiselle ja alkaa syyllistämään siitä, ihan vain oman mielikuvituksen perusteella. 

Milloin olisi aika astua sivuun siitä pienestä itsestä, joka vain pienentämistään pienentää. Ja astua todellisiin armon ja viattomuuden saappaisiin? Muistaisi jokaisena hetkenä. Huomaisi ainakin, jos tipahtaa pienen itsen kelkkaan. Ja sen tietää heti siitä, ettei tunnu hyvälle. Toisessa on jotain vikaa. Jokin on väärin itsessä tai maailmassa. Se on niin yksinkertaista, ja sen kyllä tietää. Vaatii vain hyväksymistä, ettei missään muussa ole vika, kuin mielenvikaisissa ajatuksissani jotka vie nyt mennessään. Siinä on hyvä hetki todeta, että AHAAA nyt katsonkin tätä vähän etäämpää ja voin antaa armollisuuden laskeutua tilanteeseen. Minkään asian ei tarvitse muuttua ulkoisesti. Mutta kun hyppää tilanteesta sivuun ja sallii Rakkauden tulla mukaan peliin, yhtäkkiä sitä huomaakin taas että mikään ei olekkaan huonosti. Olin vain hetken hassussa kuvitelmassa, mutta muistin Totuuden ja vapautin itseni omasta piinastani. Sillä emmehän me koskaan ketään muuta satuta kuin itseämme. Minä itse olen pahassa olossa mielikuvituksessani, eikä se liity toiseen mitenkään. Toki herkkinä olentoina me kyllä tunnemme toisen pahan olon, mutta ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Se että siinä hetkessä tervemielisempi osaisi pysyä rakkaudessa, tapahtuipa mitä tahansa, ei lähtisi pelon peliin mukaan. Silloin olisi paljon nopeampi tie Rauhaan takaisin. Joka hetki roolit muuttuu ja jokaisena hetkenä molemmilla on mahdollisuus valintaan palata Rauhan mielentilaan. Sillä mitä pidemmäksi aikaa jää syyllisyyden syövereihin, on siellä niin tutun turvallista märehtiä, ettei ole niin halukas tulemaan pois. Ja silti joka hetki on mahdollista valita uudelleen. Eikä sitä valintaa kumminkaan voi kukaan muu tehdä, jokainen voi tehdä sen vain omalta osaltaan. Ja niin tehtyään auttaa toistakin muistamaan ja helpottamaan paluuta Rauhaan syyllistämisen sijaan. 

Maailma tarjoaa meille täydellisen kulissin vain ja ainoastaan nähdäksemme mielenvikaiset ajatuksemme. Missä hylkäämme itsemme. Jokaisessa hetkessä, kun ulkoistamme syyn itsemme ulkopuolelle. Siinä hetkessä meille näytetään missä uskomme olevamme viallisia. Jos vain haluamme syyttelymme sijaan sitä katsoa. Sillä jos maailma tarjoaa meille tapahtuman, missä koemme vihaa (missä muodossa tahansa), se tarjoaa vain meille näytille sen että olemme unohtaneet oman viattomuutemme. Kaikki se vika mitä alitajuisesti itsessämme peittelemme ilmenee ulkopuolellamme, että sen kohtaisimme. Tutuin lause minulle, että kyllähän minä, mutta tuo toinen ei. Kaikki se toisessa nähty vika onkin meidän omaa uskoamme viallisuuteen, ettemme ole riittäviä juuri sellaisena kuin olemme. Kun sitä työtä lähtee tekemään itsensä kanssa, että armollisesti sanoo itselleen ”minä olen viaton, vaikka olenkin halunnut uskoa muuta”. Pala palalta se tiedostamaton syyllisyys pääsee tippumaan hartioiltamme pois ja sen todisteena on maailma mikä alkaa näyttää paljon armollisemmalta paikalta olla ja elää. 

Minä itse tein valtavasti töitä oman mieleni suhteen, ja teen edelleenkin. Ei sen silti tarvitse olla kivuliasta, mutta usein me teemme siitä rankempaa mitä se onkaan. Sillä emme ole halukkaita päästämään irti uskomuksistamme. Kun ei halua päästää irti minä tiedän -mielestä. Nyt kun sitä miettii, niin sehän on ihan naurettavaa mitä olettamuksia me teemme ja täydellisen mielivaltaisesti. Eikä omasta uskomuksestaan todellakaan halua päästää irti. Miksi? Koska se pieni pelon mielenosa huutaa silloin, että olet säälittävä jos alistut nyt. Ja se pelko tätä maailmaakin on ohjannut pitkään, kun olemme olleet pelonmielentilassa sen sijaan että uskaltaisimme avautua Rakkauden tiedostamiseen. Olemme oppineet, että itsen on pidettävä kaikki narut omissa käsissä ja hallittava joka tilannetta. Emme mahdollista silloin muuta kuin harmaita hiuksia itsellemme. Toinen mahdollisuus, ei ole edes mahdollisuus pelkomielelle, että antaisimme elämän virrata ja kaikkien asioiden ilmetä juuri oikeassa hetkessä ja mikään ei voi mennä vikaan. Ja ’ei voi mennä vikaan’ ei tarkoita ettei mikään epäonnistuisi, mutta siinä sallivuudessa epäonnistuminenkin on onnistumista. Koska Totuudessa ei ole hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää. Pelko kategorisoi kaiken.

Mutta ei mikään muutu ilman halukkuutta opetella näkemään asiat toisesta perspektiivistä. Niin kauan täällä saa esittää uhria, kuin haluaa. Tulee se hetki kun haluaa jotain muuta ja siinä hetkessä se annetaan.

Tämä on mielen maailma, elämä näyttäytyy juuri sellaisena mihin uskomme. Hyväksyimme sitä tai emme. Tai uskoimmepa siihen tai emme. Voimansa voi antaa pois, tai ottaa täydesti itselleen. Se vaatii vain luottamista siihen, että on toinenkin tapa kuin mihin on kasvanut.