RauhanSydän

Kuinka paljon sinulla olisi vapaa-aikaa, jos puhelin otettaisiin kädestäsi, läppärin luukku laskettaisiin alas ja television virta katkaistaisiin? 

Kuinka kauan kestäisit kotonasi ilman niitä tulematta hulluksi? 

Me olemme tottuneet käyttämään jokaisen hetken täyttämällä sen merkityksettömyyksillä mille annamme merkityksen. Merkitys tulee tekemisestä. Mitä sinä teet? On vieraan ensimäinen kysymys tutustumishetkellä. Se kertoo mille annamme arvon maailmassamme. 

Kukaan ei siis todella halua tutustua sinuun nyt ja tässä, vaan jokainen haluaa vain tarinoita sinusta. Vain siksi, että olemme oppineet puhumaan on meillä kuviteltu oikeus arvottaa ja määritellä asiat ja ihmiset lokeroihin. Ilman sanoja tätä ei tarvitsisi tehdä. 

Kun meille riittävästi syötetään ajatusta millainen ”minä” on, niin vain harva pystyy vastustamaan sitä vaan otamme tarinat omaksemme, omaksumme laatikon mihin olemme ahtautuneet. Laatikon kannessa lukee mitä voimme ja mitä emme voi tehdä, mikä on oikein ja mikä väärin, olemmeko hyviä vai huonoja, kauniita vai rumia, viisaita vai tyhmiä, rikkaita vai köyhiä. Kaikki se mitä laatikkoon on kirjattu ja ”minuksi” nimetty, kuvastaa elämäämme. Se ohjaa valintoja ja suuntaa elämässä. Sen mukaan kohtaamme sopivat hahmot elämässämme, mitkä ovat yhdenmukaisia tarinamme kanssa. Sitä voi kutsua värähtelytaajuudeksi tai sitä voi kutsua vain ohjelmointien toistamiseksi mitä maailma heijastaa näkyvänä osana elämäämme. 

Vaikka me itse emme valitsekkaan mitään, ei se tarkoita ettei kaikki olisi tarkkaan harkittua. Tai vaikka elämällä ei ole mitään syvempää tarkoitusta, ei se tarkoita että mikään olisi sattumaa. Maailma heijastaa vain sitä uskomusjärjestelmää miten keho-mieli on ohjelmoitu. 

Maailma heijastaa polariteetteja ja kaksinaisuutta. Kuten meidät on opetettu vastustamaan pahaa ja etsimään hyvää elämäämme, niin me jaottelemme yhden elämän kahtia. On syntynyt pelon ja rakkauden polariteetti. On syntynyt taivas ja helvetti. Ja silti se kaikki on mielen luoma tarinamaailma. 

Elämä itse ei jaottele mitään. Elämä on tässä ja nyt – kaikkena ja kaikessa. 

Pelko ajaa meidät vastustamaan elämää ja pelko ajaa meidät kantamaan huolta ettei onni löydäkkään luoksemme. Pelko kumminkin asuu aina vain tarinoissa – illuusiossa. Pelko on opittu ja syvään juurrutettu tapa. Pelko on uskomusjärjestelmämme, kun emme luota, kun huolehdimme, tai kun yritämme kontrolloida elämää. 

Jokaisessa hetkessä keho-mieli kumminkin toimii, ja se toimii juurikin niiden ohjelmointien perusteella ja elämän ohjaamana. Siellä ei ole sinua, joka päättää mitä ajatella tai kuinka keho toimii. Ajatukset ilmenevät tyhjästä ja katoavat tyhjyyteen, myös ”minä” on ajatus joka omii toisia ajatuksia omikseen. Ei ole minua joka kontrolloi näkemistä tai sydämen lyöntejä. Jokin ohjelmointi voi ohjata sinut toisen ohjelmoinnin luo, josta tulee uusi normaali. 

Sinua ohjaa mieliteot ja vastustuksen aiheet, ja elämä tarjoaa näitä asioita sinulle. Tätä voidaan kutsua vaikka vetovoiman laiksi, mutta sitä voidaan kutsua myös vain tapahtuma ketjuiksi miten elämä virtaa. 

Missään kohtaa sinä et kumminkaan ole ohjaksissa, vaikka niin haluaisitkin uskoa ja niinhän meidät on opetettu uskomaan. Sinä et etukäteen tiedä mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu tai mitä seuraavaksi ajattelet. Voit toki kuvitella tietäväsi, jolloin ajatukset vain ilmentävät menneisyytesi ohjelmointeja mieleesi. 

Sinä itse et tee edes kuvitelmiasi, ne vain ilmenee mieleesi ja ajatus ottaa ajatuksen omakseen. Se että kuvittelemme osaavamme ajatella ja tämä tarinankertoja mielessämme nimeää kaikki tapahtumat, vie meidät vain kauemmas itse elämän kokemisesta. Se vie meidät kauemmas tästä hetkestä ja läsnäolosta. Mihin pääsemme heti takaisin, kun lopetamme uskomasta tätä tarinankertojaa päässämme. 

Mielen tehtävä on hyödyllinen ainoastaan käytettynä konkreettisten asioiden järjestelyyn, kuten kaupassa käyntiin tai muistamiseen kuinka autoa ajetaan. Hyödytön mielestä tulee, kun joutavanpäiväiset tarinat täyttävät sen ja alamme enemmän uskoa tarinoitamme kuin tämän hetken todellisuuttamme. Teemme niistä mielikuvitus tarinoista todellisia itsellemme ja määritämme itsemme ja ympäröivän maailman mielikuvien mukaan, mitkä perustuvat vain menneisyyden kokemuksiimme, eivätkä tähän hetkeen. 

Tämä hetki on aina uusi ja puhdas, ei koskaan aiemmin koettu. Vain tarinankertoja olkapäällämme väittää sen olevan samaa kuin aina ennenkin tai se luulee tietävänsä mitä seuraavassa hetkessä on. Ja se tarinankertoja estää meitä kokemasta elämää, sillä pakenemme aina johonkin mielikuvamaailmaan. Ja ne mielikuvitustarinat luovat psykologisen tuskan, ei koskaan tämä hetki itsessään. 

Elämä on täydellistä juuri niinkuin se nyt ilmenee, sillä se ei voisi olla mitenkään muuten. 

Tiukasti minä tarinassaan oleva ihminen ei luonnollisesti halua kuulla tätä, sillä tämähän on minän erityisyyden loppu. Sillä ei voi olla enää ”voi minua raukkaa” tai ”olenpa minä viisas” tai ”kyllä minä tiedän”. Tämän jälkeen jäljelle jää puhdas autenttinen elämän virta tapahtumina, kokemuksina, aistimuksina, makuina ja hajuina. Ilman tarvetta omistaa tai identifioitua mihinkään. Ja siitä kumpuaa vapaus. Yksinkertaista. 

Jatkossa voit nähdä toiset ihmiset kimppuna minättömiä ohjelmointeja, joihin hän ei ole vastuussa sen enempää kuin sinä olet vastuussa oman elämäsi tapahtumista. Ja tämä on taas asia mitä järkiminä ei kykene hahmottamaan, sillä ajatus on vanhoihin ohjelmointeihin liian vieras käsite eikä se pysty yhdistämään menneisyyden palikoista sopivaa tai siitä tulee filosofinen tieto. Tämän voi vain nähdä ja kokea todeksi. 

Elämä kokee ainutlaatuisuuttaan niin sinun, kissan, lumihiutaleen, omenan kuin jakkarankin muodossa. Ilman arvoasteikkoja. Ilman merkitystä. Ilman odotuksia. Ilman vaatimuksia.

Sinä olet elämä itse, mutta sinua ei ole, on vain elämä.