Rakkaus, onko se jotain syötävää?

Kuinka paljon sinun täytyy tehdä ansaitaksesi rakkautta itsellesi? 

Mitä ehtoja sinulla on rakkaudelle?

Kuka sinua saa rakastaa ja kuka ei? 

Miltä sen rakkauden pitäisi sinun mielestäsi näyttää?

Oletko rehellinen itsellesi?

Kuinka usein me väitämme toista ja teemme toista. Kyllä minä haluan rakkautta, mutta sinä et saa minua rakastaa. Kyllä minä voin ottaa vastaan rakkautta, tietyillä ehdoilla. Annankin mielelläni rakkautta, kunhan saan itse ensin. 

Ehdollista rakkautta… ei, vaan rakkauden pelkoa. 

Olemme niin kauhuissamme, ettei meitä rakasteta, ettemme ole rakkauden arvoisia, että keksimme mitä hienoimpia tekosyitä vastustaa rakkauden saapumista elämäämme. 

Rakkauden täytyy näyttää tietynlaiselta, tuntua ja maistua ja kuullostaa juuri sellaiselta mitä haluan. Tai siis mitä meille on opetettu millaista sen tulisi olla. Ja sitten kun tämä harhakuva ei toteudu, luulemme että rakkaus hylkäsi meidät. Vaikka me hylkäsimme rakkauden. Estimme rakkautta pääsemästä suojamuurien läpi. Kielsimme rakkauden olemassaolon. 

Vain ja ainoastaan siksi, että uskomme mieluummin rakkaudettomuuteen. Siihen pelkoon, vaatimuksiin ja odotuksiin. 

Mutta mikäs siinä, niinhän meille on opetettu, että rakastaa saa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Rakkaus pitää pitää visusti vakan alla. Tulee säästellä sitä rakkauden tuntemista. Puhumattakaan siitä, että sekoitamme rakkauden seksiin. Rajoitamme kaikin mahdollisin keinoin mitä saa tunteja ja miten. Teemme rakkaudesta lähestulkoon rikollista touhua. Syyllinen olet jos tunnet rakkautta väärään ihmiseen. Rakkaus täytyy rajata tarkasti vain yhteen ihmiseen, ainakin kerrallaan. 

Me luulemme, että rakkaus kuluu sitä tuntemalla. Ja, että jokainen tunne täytyy johtaa vähintäänkin seksiin tai sitten parisuhteeseen. Koska eihän nyt turhan takia voi ketään rakastaa, kyllä siitä pitää palkkio saada muodossa tai toisessa. 

Oletko koskaan tullut kyseenalaistaneeksi sitä mitä luulet rakkaudeksi?

Rakkaudeksi, joka ehkä pienen hetken ehtii olla rakkautta, kunnes se muuttuu pelon eri muodoiksi. 

Se ensihuuma, ne vaaleanpunaiset lasit, siinä olemme lähimpänä todellista rakkautta. Silloin laajenemme rakkaudessa ja rakkaudesta. Olemme onnellisia. Täynnä iloa ja energiaa. Se tekee nuoreksi ja terveeksi. On vapaus olla ja rakastaa. 

Sitten salakavalasti pikkuhiljaa hiipii pelko, arvottomuus ja vaatimukset sumentamaan sen rakkauden auringon pilviverhonsa taakse. 

Tulee tarpeet ja odotukset. Sinun täytyy rakastaa minua, sinun täytyy muuttua, sinun täytyy toimia niinkuin tahdon tai muuten et rakasta minua. Mutta minne se meidän oma rakkautemme katosi? Miksi odotamme toiselta rakkautta, minkä itse työnsimme syrjään vaatimusten tieltä. 

Ehdollistamme rakkauden. 

Mietimme, että miksi se arki tulee suhteeseen. No ihan vain siksi, että unohdamme rakastaa ja valitsemme mieluummin ne menneisyytemme pelot. Kaikki ne pelot ilmestyvät sen rakkauden tielle, mitkä olemme piilottaneet itseltämmekin. Kaiken sen mitä emme hyväksy itsessämme sysäämme toisen harteille ja syytämme häntä omasta kurjuudestamme. Omassa arvottomuuden tunteessamme vaadimme toista täyttämään sen rakkaudettoman tyhjiön sisällämme. 

Ei toinen voi koskaan tehdä itseä onnelliseksi. Ainakaan niin kauan, kun itse kannamme sitä rakkauden puutetta sisällämme, hyväksymättä kaiken sen kumpuavan itsestä. Ja se rakkauden puute kulkee mukanasi sisälläsi jokaiseen parisuhteeseen ja jokaiseen ihmissuhteeseen. Ilmeten ihmisen välisinä syytöksinä, vihana, tarpeina, odotuksina ja katkeruutena. 

Niin kauan, kun et rakasta, arvosta ja vaali itseäsi. Niin kauan rakkauden puute vainoaa sinua, eikä jätä yhtään ihmissuhdetta sen ulkopuolelle. Niin kauan, kun koemme olevamme vajaita ja odotamme toisen tuovan autuuden elämäämme, olemme myös katkeria rakkauden kerjäläisiä. 

Kaikki lähtee sisältäpäin. Rakkaus kumpuaa sisältämme, se täyttää meidät ellemme kiellä ja rajoita sitä. Kun olemme täyttyneet rakkaudesta, ei kenenkään toisen tarvitse sitä meille antaa. Eikä meidän ole liioin tarve sitä myöskään silloin vaatia keneltäkään, sillä se on jo meissä. Se on sisäsyntyistä. 

Kun sallimme rakkauden kummuta sisältämme kaiken aikaa, osaamme rakastaa ja arvostaa itseämme. Silloin osaamme tehdä rakkaudelliset rajat, sillä kohtelemme itsämme rakastavasti. Voimme rakastaa jokaista, tekemättä siitä kiellettyä hedelmää tai sotkematta seksiä puhtaaseen asiaan. Voimme olla rehellisiä itsellemme, sillä meidän ei tarvitse tehdä kompromisseja oman hyvinvointimme kustannuksella. Silloin olemme rehellisiä myös toisille, arvostamme ja kunnioitamme toisia, niinkuin itseämme kunnioitamme. Vaatimukset tippuvat pois, sillä tarve on tippunut pois arvottomuuden kadottua. 

Arvostamme itseämme ja ymmärrämme, että meillä on lupa rakastaa. Sillä mitä enemmän tunnemme rakkautta, sitä onnellisempia itse olemme. 

Niin paljon, kuin itseäni rakastan, se näkyy elämässäni

Sitä voi miettiä itsekseen, että tunnenko mieluummin rakkautta vai sen puutetta? Se on valinta. Onko se keneltäkään pois jos rakastan? Jos rakkaus on minussa, mitä tarvitsen toiselta ollakseni onnellinen? Millä oikeudella vaadin toista rakastamaan itseäni, jos en siihen itsekkään kykene?

Isoja asioita, mitkä meitä on opetettu ulkoistamaan. Nyt onkin otettava vastuu omasta rakkaudestaan. 

Kun olemme löytäneet rakkauden sisältämme ja koemma olevamma kokonaisia, voimme kohdata toisen kokonaisen ja voimme arvostaa toisiamme täydestä sydämestämme. 

Niinkuin itseämme arvostamme ja rakastamme

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s