RauhanSydän

Minusta on pelottavaa, että pidämme pyyteettömänä rakkautena sitä, että minua saa kohdella miten ja vain – minä silti rakasta ja kaikki minun täytyy hyväksyä koska pyyteettömästi rakastan. Mitä soopaa….

Mietippä ajatusta, että sulla on lapsi ja sä rakastat sitä pyyteettömästi. No eikö sulla ole mitään väliä miten sitä lasta kohdellaan? Kaikki saa sitä kiusata, eikä sitä tarvitse ruokkiakkaan koska sinähän pyyteettömästi rakastat sitä?! 

No entäpäs jos siirrät tämän lapsi mielikuvan itseesi, että tämä lapsi on sisäinen lapsesi – sinä itse. 

Oletko edelleen sitä mieltä, että pyyteetön rakkaus on vain kaiken itsestään antamista, uhrautumista ja alistumista. 

Ensin täytyy osata itseään rakastaa pyyteettömästi, täysin ja ehdottomasti. Turha sitä on aloittaa toisista ja jäädä kynnysmatoksi vain rakastamaan. 

Kun rakastaa ja arvostaa itseään, ei silloin alistu ja tyydy. Silloin ei myöskään tarvitse hyökätä tai puolustautua. Vaan silloin kykenee asettumaan siihen aikuisen rooliin ja toimimaan niinkuin sisäiselle lapselle on parhaaksi. Eikä pyyteetön rakkaus siltikkään vaadi toisilta mitään.

Rakkaus on kunnioittamista. Ja jos joku ei sinua kunnioita, on rakkautta kävellä pois.

Kenen vuoksi tai takia sinä elät? Vastaus tulisi olla, että tietenkin itseni, vaikka helposti se on jotain ihan muuta. Ja siinä tulee ensimmäinen ongelma, jos ei itseään arvosta niin paljoa ollakseen elämänsä tärkein ihminen. 

Kuinka itsensä rakastaminen onkaan vääristetty itserakkaudeksi ja siten iljettäväksi asiaksi. Ja itsensä arvostaminen ylimielisyydeksi. Näetkö kuinka mielenvikainen maailma oikein on?!

Henkisesti olemme vielä paljolti se hiekkalaatikko ikäinen kakara, joka heittelee hiekkaa toisten silmille. Koska kenelläkään ei ole ollut sitä aikuista roolimallia, joka olisi kertonut kuinka rakkaus todella toimii. Sukupolvelta toiselle olemme vain jatkaneet sitä puutteesta käsin rakastamista. Arvottomuuden ja ristiriidan kylvämistä. 

Onnettomia rakkaudessa, liian onnettomia rakastamaan. 

Ketä kiinnostaa muutos? Kuka uskaltaa opetella rakastamaan? Kuka todella haluaa kohdata itsensä rehellisesti, haavoittuvana ja avoimesti. Maailma vain vie huomaamatta mukanaan ja on niin paljon helpompi piiloutua itseltään naamioiden taakse. 

Minä olen ainakin totaalisen kyllästynyt tekemään kompromisseja rakkauden kustannuksella. Pelaamaan pelejä ja olemaan epärehellinen pelon viitta harteilla hiippaileva tekopyhä ihminen. 

Ja sitä me olemme, tekopyhiä valehtelijoita, kun kyse on rakkaudesta ja elämästä. Niin humaltuneita pelon tarjoamiin viihdykkeisiin, ettei meitä edes kiinnosta löytää rakkauden todellista olemusta. Pelkäämme menettävämme ne sirkushuvit, mitä emme halua uhrata rakkauden takia. 

Kyllä, nämä ovat vahoja sanoja, mutta jonkun täytyy herätellä ja keikuttaa venettä, sillä se vene vuotaa ja vieressä olisi laiva johon olisi mahdollisuus hypätä. Mutta kuinka moni mieluummin hukkuu uskomuksiinsa tarrautuneena, kuin luopuisi totuudestaan ja hyppäisi uuteen?! 

Mutta miksi kyseenalaistaa totuttua?! Olenhan jo niin tykästynyt kurjuuteeni, enkä oikein olisi valmis vaihtamaan sitä vapauteen. Joutuisin pois mukavuusalueeltani, eikä se tule kuuloonkaan. Onhan se nyt paljon mukavampaa syytellä toisia omasta elämästään! Mieti nyt, että joutuisinkin kohtaamaan itseni ja ottamaan vastuun elämästäni-tunteistani-kokemusmaailmastani, huh huh sehän nyt olisi jo aivan liikaa. Kyllä luotan mieluummin vanhaan tapaani uhriutua ja vain valittaa maailman menosta. 

Niinpä…. 

Tai voi valita toisin. Käsi ylös ketä kiinnostaa?

Alkoholistikaan ei voi luopua riippuvuudestaan, ennen kuin hyväksyy olevansa kuningas alkoholin otteessa. Mikä on sinun epäjumalasi? Monelle se on raha, asema tai oikeassa oleminen. Ja ensin on hyväksyttävä se tosiasia, että joku ulkoinen tekijä määrittää elämäni.

Sen jälkeen voi alkaa sisäinen muutos.

Muutos kohti rakastavaa, aitoa Sinua. Jonka ei tarvitse enää piiloutua naamioiden taakse, teeskennellä olevansa jotain muuta mitä on. Mutta tiedätkö edes kuka sinä olet, kun olemme teeskennelleet niin kauan että teeskentelystä on tullut normaali olotila.

Omat tunteet olemme oppineet ulkoistamaan, erityisesti ne huonot on aina toisen vikaa.

Miksi me pelkäämme ottaa vastuu omista tunteistamme? Se rakkaudettomuus meissä pelkää jäävänsä ilman rakkautta, jos se ei miellytä ja sovi joukkoon. Ja jäämme yksin hyljeksityiksi ja halveksutuiksi, jos emme noudata opittuja normeja. Kaikki se on pelon puhetta. Pelko ei voi olla avoin ja haavoittuva, koska sille ainoa vaihtoehto on silloin tulla satutetuksi. Pelko hyökkää ja puolustautuu vain turvatakseen selustansa.

Pelko ei näe sitä, että jos kommunikoi avoimen haavoittuvasta tilasta käsin ei kenelläkään ole mitään tarvetta hyökätä. Hyökkäykseen vastataan aina puolustautumalla ja puolustautumiseen hyökkäämällä. Se on meihin sisäänrakennettua eloonjäämisen toimintaa.

Toisin kuin haavoittuvasta avoimesta tilasta, meidät kohdataan ymmärryksellä ja rakkaudella. Silloin kun keskitämme huomion syytösten sijaan aviomeen itsestä kumpuavaan kommunikointiin, saamme arvostusta vastalahjana.

Ja voin sanoa, että se kuullostaa helpolta, mutta tunnetiloissamme ollessamme on todella haastavaa riisua aseet ja suojamuurit ympäriltään. On paljon helpompi sivaltaa sanan terävällä miekalla, kuin antautua haavoitettavaksi.

Ja vain sen antautumisen kautta tulee vapaus ja rakkaus.